SAARA IRENE SEIKOLA

Mää ole ain tullu toime koirate kans oikke hyvi. Ko mä oli piän meil ol metsästyskoiri mone lähtö ja isä ot likka miäleläs mukka mettä. Siin mä tottusi piänen toukkan sit jo olema koirate kans ja liikkuuma metäs. Ja molemma ne ova ollekki tärkkiöi mul koko mu piäne ikän.

Sit ko mä pääsi vähä vanhemmaks mää rupesi iha omaks ja koeranki iloks opettelema koera opetust. Sillo mul ol isä vanha ajokoira kaverin. Ja kyl o opetelttava piisannu. Me käytti sillo vähä agilitiski ja tykätti molemma. Mut kyl ol isä ja vähä muukki ihmesäs.

Sit yhtäkkiä mä jo huomasi opettavan muilleki sitä koera opetust. Ens mä opeti agility, alkeisryhmä ja sit muitaki. Ja vähä aja päästä mä opeti hiuka tottelevaisuuttaki, mut siit mä en ni tykän, se o semmost pilku fiilamist eikä siin oikke tapahrukka mittä. Mut sit mä keksisi et mikäs se kivemppa ko koira pennu, ja ny mä ole pitän pentukursei jo ussemma vuore. Ja kyl o ollu kiva. Ain ne kurssilaise ova ni erillaissi ja ain niist niiko oppi ittekki.

Mun miälest tärkkeint koira opetukses o ain ollu se et o kiva. Koiral ja ittel. Mittä ei tart opetta jollei itte tahro. Se o tärkkeint, et koiran kans tule toime.